Ruuhka-Mutsi ruuhkavuosissa!

Jokainen vanhempi tietää, että ajatus elämän muuttumattomuudesta lasten syntymän jälkeen on legendaa.  Lähes joka toinen sen silti ääneen sanoo ja toteaa muutaman kuukauden vanhemmuuden jälkeen, että se kuolaava pikku käärö on kääntänyt koko maailman ylösalaisin eikä paluuta entiseen enään ole. Yksi suurimpia muutoksia liittyy uneen.  Siinä missä ennen olet nukkunut silloin kun haluat, missä haluat ja kenen kanssa haluat, et muuten nuku enään.  Ennen lapsen syntymää raskauden suoranainen hehku korreloituu aika monella naisella suoraan yöuniin.  Niitä ei käytännössä ole, ainakin uni on niin katkonaista, että kaikkia vituttaa, eniten raskaana olevaa naista.  Yöllä pitää pissata, juoda, kyljen kääntöön vaaditaan Pekka Niska, jalkoja särkee ja vauva pitää mahassa omia Sambakarnevaaleja juuri kun uni olisi tulossa.  Sängystä nousemiseen vaaditaan tunkki, jona pääsääntöisesti mies toimii ja tämän vuoksi raskauden jälkeen molemmilla, sekä äidillä, että isällä on selkä ai

Kaksi lasta tehtyäni olen niin rapakunnossa kuin ihminen vain voi olla! Lihasta on vain nimeksi, kaikki on löysää ja olo myös sitä samaa lajia.  Sohvalla on kiva maata ja karkkia kiva mussuttaa, mutta niiden avulla ei millään pysy kahden tohottajan touhuissa mukana. On hyvin epämiellyttävää ottaa juoksuaskelia tai pomppia, koska liikkeen loputtua kroppa jatkaa höllymistä vielä minuutin.  Vaatteet joissa on jonkinlainen vyötärökuminauha saavat minut näyttämään kaalimadolta. Kovilla pakkasilla lainasin Antilta kirkkaanvihreää lämpökerrastoa, joka teki juuri edellämainitun efektin. Meinasin kuolla nauruun kylpyhuoneen lattialle kun erehdyin katsomaan itseäni peilistä.  Viimeinen niitti tässä touhussa oli suihkussa eräänä iltana kun poikani oli kovin kiinnostunut, mitä kenenkin alapäästä löytyy. Ensin todettiin oman pippelin olevan paikallaan, siskolta löytyi pimpsa nopealla vilkaisulla.  Isin kiveksille kikatettiin hetki ja sitten katse siirtyi minuun. Pieni otsan rypistys

Parhaalla ystävälläni, Vilman kummitädillä on kolme koiraa. Siinä missä ystävä hoitaa lapsiani mielellään, minäkin aina välillä yritän osallistua koiranhoitotalkoisiin. Ei nimittäin ole aina ihan yksinkertaista saada koiralle hoitajaa reissun ajaksi, saati kolmelle koiralle. Kukaan ystäväni koirat tunteva ei ole niin hullu, että ottaisi niitä kaikkia hoitoon saman katon alle. Virallisesti olen sitä mieltä, että ystäväni on jonkin verran tärähtänyt, mitä tulee hänen rakkauteensa koiriaan kohtaan. Ystäväni ansiosta minulla on kuitenkin vielä jonkinlainen luotto suomalaisiin koiranomistajiin. Kaikki koirat eivät siis olekaan lellittyjä lasten korvikkeita tai heitteillejätettyjä onnettomia luontokappaleita. Hyvän esimerkin tällaisesta paapomisesta olen muutaman kerran nähnyt auton ikkunasta työmatkalla. Silmiini sattui pariskunta joka näytti työntävän lastenrattaita tyhjänä, kunnes tajusin, että ne rattaat ovat koiraa(kultaistanoutajaa!!) varten!! Olen nyt joka kerta miettinyt m

Se olis huomenna sitten yksinhuoltajuustarinan loppu. Isi tulee kotiin ja saan lopettaa leikkimästä marttyyria. Jos ei tule tuliaisia, saatan jatkaa vielä päivän päälle.  Isin kotiinpaluun kunniaksi ehditään halailla ja pussailla huominen päivä ja sitten minä lähden työystävien kanssa pikku päiväristeilylle jossa olisi tarkoitus hymyillä, nauttia auringosta ja kiertää kaikki tallinnan terassit. Tai ainakin kiertää niitä niin kauan että ensimmäinen sammuu! Alkoholista tulee aina niin mahdottoman nostalginen olo, kaiholla muistelen niitä nuoruuden päiviä kun tanssin baarin pöydillä pilkkuun saakka ja kävelin kesäyössä kotiin välillä puskiin yrjöillen.  Nykyään käytän alkoholia melkein päivittäin, kylläkin käsidesin muodossa ja olen jotenkin jopa hieman vieraantunut ajatuksesta, että vetäisin jotkut kunnon olmikännit. Toisaalta meikä on niitä ehtinyt sen verran monet vetäistä, että jo niiden muistelu saa pään vähän pyörälle. Kun se tilanne tulee että omat lapset sitten joskus

Mitä jos päiväkotia ei olisi olemassakaan? Tänään oli yksinhuoltajuuspäivä nro 8. Kuusi pitkää vapaata tuli siis vietettyä kodin ja lasten armoilla.  Aamulla sännättiin suhteellisen lentävällä lähdöllä päiväkotiin. Siellä ne tädit jo hymyssäsuin odotti ovella, ikäväkin oli ollut kun niin monta vapaata oli lapset saaneet pitää. Ne tädit todella hymyilee. Aamulla kello 6:30. Minä siinä kohtaa pääsääntöisesti irvistelen eikä ulkopuolinen osaa sanoa onko minulla ummetus vai hammasvaivaa. Lapset on siitä erikoisia otuksia, että niillä kaikilla on kaksi persoonaa. Toinen on se kotipersoona joka pesee seiniä äidin jäätävän kalliilla naamarasvalla ja toinen on se päiväkotipersoona joka istuu hiljaa kiltisti aamupiirissä vaikka vartin.  Yritin kerran kotona aamulla saada lapset kiinnostumaan viikonpäivistä ja kuukausista. Lauri katsoi minua säälivästi ja totesi, että älä äiti leiki tarhantätiä kun et sä osaa. Aha, selvä. No en olis halunnutkaan. Mulla itsellä ei ikikuunapäivän

Oodi yksinhuoltajille! Nyt on se aika vuodesta, kun avioehtoonkin kirjattu Antin kalareissu on päällänsä ja minä olen hieman yli viikon yksinhuoltajana. Silloin aikanaan, kun Antin ehto toimivalle parisuhteelle ja perhearjelle oli kalareissu kerran vuodessa ja muutama viikonloppu päälle,olin ihan että okei, mikäs siinä. Vuosi vuodelta alan olla aina vain vähemmän OKEI. Viime vuosi oli aika helppo, Vilma oli vielä niin pieni, että hän meni mukana käsikynkässä enkä oikeastaan muista siinä olleen mitään ongelmaa. Mutta tämä vuosi on jo osoittanut sen mihin kaksi tenavaa parhaillaan pystyy!  Oli toisaalta hyvä idea änkätä pitkät vapaat tähän kohtaan. Toisaalta, mulla hajoaa pää. Siinä missä saa olla kotona eikä tarvitse sumplia hoitoja ja lastenvahteja kolmivuorotyön mukaan kuin kahdelle päivälle, niin onhan tää nyt ihan mahdotonta. Tää sotku, tää meno, tylsyys, rääkyminen; ÄITI MULLA ON TYLSÄÄ!! Pienempi vetää kilpikonnapuolustukseen heti jos äiti haluaisi vaikka hetken siiv

Äiti mulla on kakkahätä! Aika alkaa aina aamusta. Oli se ilta ollut minkälainen tahansa, aina tulee se seuraava huomen. Pitkään minäkin riipuin siinä ajatuksessa, että huomenna on päivä uusi. Lasten kanssa se ei vaan ole niin kovin uusi, tässä kohtaa, kun lapset ovat vielä pieniä, se on pitkälti sitä samaa paskaa päivästä toiseen. Älkää nyt kavahtako, että inhorealisti täällä ei nauti arjesta vaan meillä ihan oikeasti tuntuu, että paska pyörittää tätä palettia. Siinä missä aikuinen pystyy pidättämään, lapsella hätä tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta.  Aina. Silloin. Kun. Ei. Tarttis. Olen aina ollut hitaiden aamujen ystävä, jaksan nukkua vaikka puoli päivää, jos siihen on mahdollisuus ja juoda aamukahvia kaksi tuntia. En rehellisesti muista päivää, että olisin saanut sen kahvikupin naaman eteen silloin kun olisin itse halunnut koska meillä asuu kaksi itsekeskeistä pikku nilliäistä, joiden asiat menee aina edelle. Ihan aina. Olen nyt 1,5vuoden kokemuksella pikkuhilja

Vilma 14.12.16 Maaliskuussa 2016 hääsuunnittelut oli jo kovassa vauhdissa, kaasoilla oli jo suuret suunnitelmat polttareiden varalle. Se hiljaisuus kun soitin toiselle kaasoista kertoakseni että ottakaa vartti pois(eli viina) polttarisuunnitelmista, meikä on raskaana. Kuulin sen äänettömän ”voi vittu” mitä kaaso mielessään hoki.  Se miten siihen tilanteeseen päädyttiin että siittiö iskeytyi munasoluun on hieman kyseenalainen. Tai siis yhdyntä kyllä tapahtui ja aikuisen ihmisen pitäisi tiedostaa että tämä on aina joskus tulos, oli se silti yllätys. Ensimmäinen ajatus rehellisesti oli että puoli vuotta olisi voinut tämä tapaus vielä odotuttaa, mutta eihän ne lapset tee koskaan niin kuin vanhemmat toivoo(ainakin kovin harvoin).  Ja niin sitä alettiin odottaa toista poikaa. Kyllä, poikaa, näin kerroin kaikille. Minun mieheni syöksee vain poikia pihalle kiveksistä, tytöt jää eetteriin, se kulkee suvussa,   poika sieltä tulee. Rakenneultrassa kun kätilö ei nähnyt palleja, itkin

Lauri 21.07.14 Se oli Elo-Syyskuuta kun sanoin sen Antille ensimmäistä kertaa ääneen; Mä haluan vauvan. Muistaakseni en sen kummemmin hokenut, painostamaan jouduin kun yleisestikin hieman jäyhä mieheni meni varsin hiljaiseksi.  Kävi mielessä että Antti suunnittelee pakoa kun minä munasoluja pursuava wannabemom-hirviö  hoin pelkkää "vauvavauvavauva"-mantraa. Mutta hiljaisuuden taustalta paljastuikin ehkä se syvin ajatus joka varmasti kaikilla on, harva vain sanoo sitä ääneen; Pelko.  Pelko pärjääkö isänä, äitinä. Pelko mitä elämässä tapahtuu kun otat vastuuta toisesta ihmisestä ja joudut sitä kantamaan aika pirun kauan -vanhempien näkökulmasta koko loppuelämän.  Käytiin keskusteluja ja tultiin lopulta siihen ajatukseen että kyllä me  tähän pystytään. Tekovaiheesta en nyt sen enempää avaa. Varsin työteliästä puuhaa kun sitä tekee ihan tosissaan. Esileikki on varsin vieras käsite kun ollaan tosissaan, vertaisin vauvan tekoa 120m aitoihin, saatanallinen lähtöspur

Ruuhkamutsi esittäytyy! Tiedättekö sen tunteen iltaisin kun olette saaneet kaksi lähes kaikkeen tyytymätöntä lasta suorittamaan tarvittavat iltatoimet ja lopulta nukkumaan. Sitten istut sohvalle ja mietit, miten hemmetissä mä jouduin tähän elämäntilanteeseen??  No, minun kohdalla tarina on se hyvinkin tavallinen. Se oli synkkä ja myrskyinen yö. No hitot ollu. Ihan tavallinen ilta se oli kun keksin laittaa silloiselle suosituimmalle nettitreffipalstalle ilmoituksen joka alkoi suurinpiirtein näin; "en etsi holhottavaa poikasta joka ei pärjää elämässä ilman äitiä". Sain yllättävän paljon vastauksia, silloin olin nimittäin ihan mukiinmenevä JA nuori. Nykyään olen vain tuo JA.  Tein suunnitelman, kolmet treffit, jos ei nappaa niin luovutan. Ekat treffit oli fiasko, mies etsi edustusvaimoa. No, minut tuntevat ihmiset tietää etten osaa seistä puolison vieressä hiljaa hymyillen. Siinä sitten parkkipaikalla kun mies lähes väkivalloin työnsi kieltä korvaani, mietin mihin hel