Mitä jos päiväkotia ei olisi olemassakaan?

Mitä jos päiväkotia ei olisi olemassakaan?

Tänään oli yksinhuoltajuuspäivä nro 8. Kuusi pitkää vapaata tuli siis vietettyä kodin ja lasten armoilla.

 Aamulla sännättiin suhteellisen lentävällä lähdöllä päiväkotiin. Siellä ne tädit jo hymyssäsuin odotti ovella, ikäväkin oli ollut kun niin monta vapaata oli lapset saaneet pitää. Ne tädit todella hymyilee. Aamulla kello 6:30. Minä siinä kohtaa pääsääntöisesti irvistelen eikä ulkopuolinen osaa sanoa onko minulla ummetus vai hammasvaivaa.

Lapset on siitä erikoisia otuksia, että niillä kaikilla on kaksi persoonaa. Toinen on se kotipersoona joka pesee seiniä äidin jäätävän kalliilla naamarasvalla ja toinen on se päiväkotipersoona joka istuu hiljaa kiltisti aamupiirissä vaikka vartin. 

Yritin kerran kotona aamulla saada lapset kiinnostumaan viikonpäivistä ja kuukausista. Lauri katsoi minua säälivästi ja totesi, että älä äiti leiki tarhantätiä kun et sä osaa. Aha, selvä. No en olis halunnutkaan.

Mulla itsellä ei ikikuunapäivänä riittäisi hermot päiväkodissa työskentelyyn. Kuten varmasti aikahyvin on käynyt selväksi, välillä ne hermot ei meinaa riittää näiden kahden oman nilliäisenkään paimentamiseen, saati jos niitä olis tässä pyörimässä kahdeksan. 

Hyi kamala, pelkkä ajatus saa kylmät väreet juoksemaan pitkin selkärankaa! 

Jokaiselle lapselle opetat pahimmassa tapauksessa kaiken. Syömisen, siisteyden, käytöstavat ja rutiinit. Vaikka meillä kotonakin on ne rutiinit, niin tarhan ansiosta homma pysyy paljon paremmin kasassa ja silloin kun äiti on kuin Ellun kana, tarha pelastaa tilanteen jälleen kerran mallikkaalla minuuttiaikataulutetulla päivärytmillään.

Jotenkin tuntuu että kun olen vapaiden jälkeen niin totaalisen loppu kun äiti vaan voi olla, tarhapäivä pelastaa kaiken. 

Viimeisillä voimillani kuin maratoonari viimeisellä kilometrillä konsanaan kerään tarvittavat tavarat kasaan, raahaan itseni ja lapset autoon, hirveässä etukenossa kohti tarhan ovia ja JES! Maalissa ollaan ja kaikilla on taas hetken asteen helpompaa! 

Kun käännän auton nokan kohti työpaikalle vievää moottoritietä tuntuu välillä että olisi vähän helpompi jopa hengittää. Ja väitän että lapsilla on ihan sama fiilis.

Ja ajatelkaas sitä, että joka kerta kun se tarhantäti saa yhden lapsen päästettyä koulupolulle monen vuoden uurastamisen jälkeen, millä hänet palkitaan? 

Sillä että uusi pikku nilliäinen saapuu kuola poskella, paskat vaipassa, täynnä tarmoa ja ilman mitään rotia. 

Millä helvetillä ne jaksaa tätä touhua vuosikaudet, aina vaan innostuen onnistuneista pottailuista ja askarteluista? 

Olen välillä(lähes aina) sanaton kaiken sen tekemisen ja touhuamisen keskellä. 

Meikämanne jaksaa juuri ja juuri muovailuvahasta vääntää sen iänikuisen madon jota Lauri nykyään jo katsoo säälivästi ja kysyy että etkö sä äiti todella parempaan pysty?

Oma Horror storyni lasten päiväkotiajalta on syöpynyt sieluuni ikuisiksi ajoiksi;

Vilman ollessa ihan pieni, noin parin kuukauden ikäinen, tarhasta kysyttiin, haluaisinko lähteä lelumuseoon mukaan ”ylimääräiseksi” aikuiseksi. 

Lähdin. Retken jälkeen Tarhantädit oli kun mitään erikoista ei olisi tapahtunutkaan. 

Mielestäni taistelin koko retkipäivän alkavaa hurrikaania vastaan ja lopulta hävisin armotta. Kotiin päästessä istuin tunnin hiljaa pimeässä perunakellarissa että sain pääni palautumaan. Nukuin viikon lähes putkeen.

Tänään työpäivän jälkeen hain tarhasta kaksi käsittämättömän tyytyväistä lasta joiden kanssa siivosin ja touhusin illan ilman isompia kitinöitä. Nyt heidän nukkuessa olen käynyt taskulampun kanssa tarkistamassa, että otinhan varmasti tarhasta omat lapset mukaan tänään. Jotenkin vaikuttivat vaihdokeilta..