Ruuhkamutsi

Ruuhkamutsi esittäytyy!

Tiedättekö sen tunteen iltaisin kun olette saaneet kaksi lähes kaikkeen tyytymätöntä lasta suorittamaan tarvittavat iltatoimet ja lopulta nukkumaan. Sitten istut sohvalle ja mietit, miten hemmetissä mä jouduin tähän elämäntilanteeseen?? 

No, minun kohdalla tarina on se hyvinkin tavallinen. Se oli synkkä ja myrskyinen yö. No hitot ollu. Ihan tavallinen ilta se oli kun keksin laittaa silloiselle suosituimmalle nettitreffipalstalle ilmoituksen joka alkoi suurinpiirtein näin; "en etsi holhottavaa poikasta joka ei pärjää elämässä ilman äitiä". Sain yllättävän paljon vastauksia, silloin olin nimittäin ihan mukiinmenevä JA nuori. Nykyään olen vain tuo JA. 

Tein suunnitelman, kolmet treffit, jos ei nappaa niin luovutan. Ekat treffit oli fiasko, mies etsi edustusvaimoa. No, minut tuntevat ihmiset tietää etten osaa seistä puolison vieressä hiljaa hymyillen. Siinä sitten parkkipaikalla kun mies lähes väkivalloin työnsi kieltä korvaani, mietin mihin helvettiin olin taas ryhtynyt. 

Toiset treffit oli ihan ok. Tiedettiin molemmat että eipä tässä mitään roihua nyt synny mutta mukavan oloinen ihminen, kahviteltiin ja sanottiin moikat. 

EIkös sitä sanota että kolmas kerta toden sanoo? No niin siinä kävi että Antti, silloinen nimimerkki "Jere" otti yhteyttä ja kyseli nähtäisiinkö. No mehän nähtiin. Seisoin into piukeana Aulangon tenniskenttien parkkiksella ja odotin mukiinmenevän näköistä tyyppiä. No, se tuli mutta kyllä se vaan  niin on että kuvat valehtelee. Tämä mies oli selkeästi enemmän edukseen in real life. Käveltiin ympäri Aulangon ja otettiin vielä lisälenkki loppuun. Mietin että ei hitto, tää se on. 

Pari kertaa käytiin vielä Aulangon mäkiä kipuamassa ja siinä Antin takana talsiessa ja herran pakaroita tuijotellessa olo oli loistava.

Koko touhu sai lopullisen niitin vappuaattona 2012, jolloin tulin ensimmäistä kertaa nykyiseen kotiini enkä oikeastaan sen jälkeen lähtenyt. 

Meikäläinen kun on nuo nuoruudenvuodet höseltänyt menemään, se rauha minkä Antin kanssa sain, oli jotain tosi poikkeuksellista. No, tietäähän sen että kun nainen, ikää 26, tapaa "sen oikean", väkisinhän siinä alkaa ne kuuluisat kellot tikittämään.

 Hieman reilu kaksi vuotta ensi lenkin jälkeen syntyi Lauri, Late lammas. Elämäni valo ja suuri rakkaus, se toinen niistä. Lauri on semmoinen "tehty lapsi". Hoitoalan ammattilaisena päätin että tää homma hoidetaan kotiin kunnialla ja kalenterissa olikin raksilla merkitty ne päivät kun siittäjän piti olla paikalla. Kyllä siinä melkein yhtä kalareissuakin siirrettiin että saatiin homma maaliin.

Sitten 2015 Syyskuussa mentiin kihloihin ja aloitettin suunnitella häitä kesälle 2016. Puvun ostin syksyllä kun löysin sen unelman edullisesti. 

Maaliskuussa 2016 se sitten iski. Tissejä kivisti ja jopa Antti huomioi varsin terhakassa kunnossa olevan rintavarustukseni. Vähän oksettikin. No raskaanahan sitä oltiin. Tätä lasta ei tehty, tämä tuli. Ei vahinko vaan ihana, hieman aikaistettu ULLATUUS!! 

Onneksi mekossani oli nyörit, muuten olisi mennyt vaihtoon! Pappi kertoi häävieraille että vielä samalle vuodelle meistä kolmesta tulee neljä. Tässä kohtaa sitä odotti ja hoki että siinä se kaks menee missä yksikin. 

Joulukuussa 2016 syntyi Vilma, kuningatar Helena, elämäni suuri rakkaus, kolmas lajiaan. 

Nyt, 1,5 vuotta kahden lapsen arkea pyörittäessä se harhakuva että kaksi lasta ei tuo lisää työtä on karissut varsin tehokkaasti paskakaivoon. 

Välillä tuntuu että pyöritän jotain ADHD osastoa tai kasvatan jotain mielipuolisia menninkäisiä joiden ainoa tehtävä elämässä on  saada mut Ahvenistolle suljettuun huoneeseen. 

Silti näitä menninkäisiä rakastaa enemmän kuin elämää mutta en aio juurikaan kaunistella kun kerron jatkossa meidän arjesta ja sen sattumuksista. 

ANNIINA ;)