Leipoisko pullaa vai tappaisko jonkun?

Tilastojen mukaan suomalaiset lapset sairastavat noin kolme viruspohjaista flunssaa vuosittain. 

Koska tämä on keskiarvo, osa lapsista on enemmän, osa vähemmän kipeinä. 

Menemättä sen tarkemmin meidän lasten sairasteluun totean vain, että Vilma ja Lauri sairastaa aina silloin kuin ei pitäisi. 

Mutta näinhän se menee, että aina kun ajattelee, että nyt voitaisiin olla terveinä, tai olisi jotain tähdellistä menoa, tauti tulee ihan vääjäämättä.

Kuten nyt. Loman kunniaksi molemmat lapset pasahti täyteen räkää, ei siis mitään pikkunuhaa vaan koko ajan vihreät madot nenän alla ja öisin hapensaanti on pienemmällä hieman kyseenalaista. 

Nuha vielä menisi mutta lisäksi molemmilla on aivan helvetillinen yskä. 

Pystyssä ollessa se on vielä ihan kohtuullista, mutta yöllä konsertti oli jatkuva läpi yön!! Nukkumajärjestelyt on viimeisen viikon olleet taas vallan mielenkiintoisia ja kaksi viimeistä yötä minä olen saanut nauttia näiden kahden tilliäisen seurasta.

Toisinsanoen uni on ollut todella vähissä, ihan kuin olisi jossain tosi huonossa rumpukonsertissa, kun molemmat lapset yskii toisiaan säestäen ja Vilma karjahtelee aika ajoin varmaan vitutuksesta, kun ei parka saa happea nenän ollessa ihan tukossa.  

Itselle kun moinen lenssu iskee, ei jaksa tehdä mitään ylimääräistä ja on surkea olo kokoajan. Lapset sen sijaan ovat kuin mitään tautia ei olisikaan! Pahemmassa kuumetaudissakin he ovat poissa pelistä vain sen hetken, kun kuumelääkkeen vaikutus lakkaa. Muuten mennään ihan normaaliin tahtiin kuin mitään tautia ei olisikaan.

Joten nyt kun minä olen meistä kolmesta varmasti väsynein, en saa hetken rauhaa koska lapset sinkoilee räkä poskella ja touhuavat ihan normaaliin tahtiin. Itse haluaisin vain istua kahvikuppi kädessä ja tuijottaa seinää mitään sanomatta. 

Sen hetken kun yritän vain olla, Vilma keksii kiivetä joko keittiön pöydälle tai TV-tasolle ja meikäläisen kynttilät ja Pentikin porot saavat kyytiä.

Kun minua väsyttää, minua myös vituttaa. Ihan kaikki, ihan koko ajan. Jotenkin tuntuu, että lapset ovat poikkeuksellisen velmulla päällä ja natisevat ja nitisevät vielä enemmän kuin normaalisti. Tämä varmasti osittain pitää paikkansakin, koska ovat väsyneitä mutta eivät osaa rauhoittua. Näinä hetkinä on ihan taattu, että mikään ei mene putkeen, ei sitten mikään ja kaikki ärsyttää kahta kauheammin.

Tällaisena päivänä pitäisi olla ”vapaudu vankilasta”-kortti jolla lapset voisi työntää jonkun muun hoitoon ja ottaa parin tunnin päikkärit. Mutta itse olen lapseni tehnyt, joten on ihan kohtuullista, että kärsin myös itse.

Aamu saatiin ohitettua vain yhdellä Vilman puremalla ja kertaalleen tyhjennetyllä roskiksella (Vilman uusi harrastus). Lauri pissasi aamupissan ohi pöntön, koska oli liian väsynyt tähtäämään, hänen omia sanojaan siteeraten.

Lounas oli tietenkin Laurin mielestä pahaa kuraa, kaikki ruoka-aineet oli vääriä ja porkkanakin oli väärän väristä. 

Vilma kyllä söi, valitettavasti katsoin juuri sillä sekunnilla väärään suuntaan, kun hän päätti lopettaa ruokailun ja tönäisi lautastaan niin että loppu keitto oli pitkin pöytää ja maito lattialla. 

Vilmaa siivotessa Lauri päätti kantaa lopun keittonsa tiskialtaaseen. Ei varmasti tarvitse edes kertoa, miten se keissi päättyi.

Lopulta söin omaa kylmää keittoa seisten keskellä paskaista keittiötä ja mietin minne paeta paskaa maailmaa. 

Samalla sekunnilla katseeni harhautui kylpyhuoneeseen, jossa pyykkivuori on järjettömän korkea ja valloittamaton. Samalla muistan, että minulla on ollut kolme päivää pestyt pyykit koneessa, tällä hetkellä homeessa, oletan.

Nämä päivät ovat niitä jolloin ihan rehellisesti mietin, että voisin vain kävellä ovesta ulos tulematta muutamaan tuntiin takaisin. Menisin metsään huutamaan vittuperkelettä ja käpertyisin kuusen katveeseen nukkumaan. Mutta en kävele. Joku järjettömän suuri voima pitää minut vaan sitkeästi tässä sohvalla odottamassa mitä kivaa elämällä on seuraavaksi annettavana. Varmaan se on se kuuluisa äitiys?