Nää pirun laitteet!

pädipädipädipädi

Paadippapiidipaadi. Eikun pädi. Eli IPad. Kyseinen sana (pädi) kuului varmaankin molemmilla, sekä Laurilla, että Vilmalla ensimmäisen sadan sanan joukkoon. Lauri osaa jo kaikki muutkin, kuten äple teevee, läppäri, juutuup jne. Vilmakin tulee sitkeänä kakkosena ja painokkaasti hokee "kä", eikä jää epäselväksi mitä sillä tarkoitetaan(kännykkä).

En ole vielä oikein päättänyt mitä mieltä olen tästä erinäisten laitteiden tulvasta heti vauvasta alkaen. Meillä katsotaan piirrettyjä lähes joka päivä, nyt syksyn saapuessa enemmän. Ei koko päivää, eikä tunteja putkeen mutta kuitenkin katsellaan.

 Jo Laurin syntymän jälkeen oli aika selvää, että jos haluan edes hetken rauhan, teletapit toimii siihen parhaiten. Nyt nuo aineita käyttävät tappipäät ovat vaihtuneet Legopoliiseihin ja Ducktalesiin. Ja juutuuppiin. En myöskään ole hyvä esimerkki kännykän käyttäjänä. Joskus tuntuu, että kännykkä on liimattu käteeni ja elämä pyörii Instagramin ympärillä.

Lähiaikoina olen vähän jopa ahdistunut kun tuntuu, että lapsilleni yksi perustarve on juutuup ja bimiboo(nalle peli kännykällä). Ja ahdistusta on lisännyt se, että jos kiellän laitteet ja pelit, lapsi raivoaa. Jos Lauri saisi päättää, hän tuijottaisi juutuupista päivät pitkät mitä erikoisempia videoita ja brion junaradan osat voisi käyttää takkapuina. Kun taas sitkeästi pidän oman pääni enkä anna laitteita, leikkiminen sujuu hienosti ja mielikuvitus lentää.

Samoin Vilma vaan istuisi ja näpertäisi puhelimen kanssa "ei mitään järkevää". Se on itseasiassa yksi ainoa asia mitä Vilma suostuu puuhaamaan yksinään hetken aikaa. Kunnes puhelin on niin solmussa, että mikään näppäin ei enää ota käskyjä vastaan. Ja se raivo. Auta armias, jos laitteen ottaa kesken kaiken pois tai kieltää bimi boot. Kunnon raivarit.

Mitä tästä pitäisi olla mieltä?

En todellakaan aio ruveta totaalikieltäytymislinjalle, koska kaikki nämä laitteet, some, softat, apit yms. on niin arkipäivää että elämässä ei enää tunnu pärjäävän ilman niitä. Väitän, että siinä vaiheessa kun Lauri on 18, pankkikortit ovat menneisyyttä ja kännykässä on appi joka hoitaa saman asian. Tähän suuntaahan koko ajan ollaan menossa. Kaikki on netissä, kaikesta on "äppi". Mutta minne vetää se raja? Mikä on liikaa missäkin vaiheessa? Kuinka paljon lapsen leikeissä saa olla mukana nämä kaikki edellämainitut? 

MISSÄ MENEE RAJA???????

Tällä hetkellä raja on siinä, että ohjelmissa joita katsotaan on ikään sopiva sisältö ja pelit joita pelataan ovat ikään sopivia. Esimerkiksi päätön väkivalta ei kuulu valikoimaan millään tasoa. Vilmalle riittää vielä pitkään Nallepeli ja kännykän kuvat.

Nämä ovat sellaisia asioita joita minun sukupolveni vanhempien ei ole tarvinnut juurikaan miettiä. 

Kun olin pieni, äänikasetit ja videot oli luksusta. Tietenkin niitä kuunneltiin lähes puhki saakka, mutta samanlaista valtavaa valikoimaa ei ollut saatavilla niin kuin nyt. 

TV:stä tuli ohjelmat tiettyyn kellonaikaan ja voi voi, jos videon ajastus oli mennyt keturalleen tai olit katsonut esitysajan väärin TEKSTI TV:Stä. (se on vieläkin olemassa!!!)

telkan tuijotusta...

Ehkä se on se kuuluisa kohtuus? Määritelköön jokainen itse, mitä se tarkoittaa.